Parin viime viikon aikana rakas marsumme on muuttunut vanhukseksi. Askel on hutera ja kehon hauraus on silmin nähtävissä. Se koskettaa syvältä. Tuon pienen perheenjäsenen elonpäivät ovat enemmän takanapäin kuin edessä. Elämänhalu sykkii onneksi tuossa pienessä olennossa syvällä ja mieli on virkeä. Huomaan olevani kiitollinen joka aamusta nähdessäni kujertajapoikamme pesässään. Ilolla tervehdimme toinen toistamme. Monta sielua lämmittävää hetkeä ehdimme jakaa iltaan mennessä.
Tulen äärellä tämä elämän hauraus pysähdyttää. Se nostaa myös mieleen omat isovanhemmat. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran pysähdyin ajattelemaan elämän haurautta ja väliaikaisuutta mummoni viimeisinä aikoina. Kuinka hän olikaan pieni, hauras ja jotenkin jo jossain toisaalla. Nuorelle aikuiselle se oli puhuttelevaa ja samalla pelottavaa. Mihin tuo läheinen oli matkalla?
Elämän hauraus hiljentää ja saa sielun värisemään. Se herättää tunteen, että olemme osa jotain suurempaa, ajatonta kokonaisuutta. Sen äärellä kauniit jaetut hetket heräävät sisälläni eloon ja kiitollisuus täyttää sydämen haikeuden keskellä.
Tekstit
Ei kommentteja