Virtaavan veden taika



Vesi on aina merkinnyt minulle elämää. Vesi hyväilee kehoa ja sen solina saa mielen vapautumaan. Vesi on myös vapaa, jopa pakkaskelin keskellä sillä on voima virrata suurella jylyllä ja vangita katsojansa äärelleen. Korvia huumaavassa, jalkoja tärisyttävässä konsertissa koko muu maailma katoaa ympäriltä. Sydän alkaa sykkiä veden tahtiin ja joka solu täyttyy uskomattomasta voimasta. Minusta tulee osa luontoa sillä hetkellä. 


Vesi on yhtä aikaa kova ja pehmeä, joillekin myös pelottava voimassaan. Virtaava vesi kuljettaa tarinaa ja sen äärellä oma elämänpolku heijastuu omiin silmiin. Talvella virtaavan veden voima on minulle entistä kiehtovampi. Se kuvastaa raakaa voimaa, jota edes talven syleily ei kahlitse. Muu luonto ympärillä huokaa hiljaa talvilevossaan ja samaan aikaan vesi jatkaa kulkuaan eteenpäin. Villinä. Vapaana. Voimakkaana. Minua tämä voima vahvistaa, vie mukanaan ja vaivuttaa lämpimään hyväilyyn huumaavin sävelin. Vesi on elämä.


Puu tarinankertojana



Puut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Tähän tarinankertojaan tutustuin Tallinnassa iltakävelyllä. Olin ison tien toisella puolella, kun katseeni kiinnittyi tähän upeaan luonnon luomukseen. Pysähdyin ja katselin sitä hetken.

Tien ylittäminen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella vei oman aikansa ja se antoi mahdollisuuden ihailla tätä herkkää ja samalla niin vahvaa ystävää pysähtymisenkin jälkeen hieman kauempaa. Katulampun valossa sen oksat paikka paikoin hohtivat valoa luoden varjojen kanssa puhuttelevan kontrastin. Oksat leikittelivät näin hentojen lehtien ja vahvojen oksien vuoropuhelussa - tarjoten katsojalleen elämyksen siinä hetkessä. Puu vangitsi minut ihailemaan itseään.

Kun pääsin puun juurelle ja katsoin sitä ylöspäin sydämeni täyttyi ilosta. Toivon sinun kokevan tuon saman ilon katsellessasi tarinankertojaa. Uskon, että jokainen kuulee tarinan juuri siten kuin on tarkoitettu. 


Ken keinua heijaa - ajan spiraalin kaikuja


Luonto on minulle paikka, jossa lepään ja eheydyn. Siellä ajatukset selkiytyvät, sielu lepää ja päänsisäiset melskeet rauhoittuvat asettuen uomiinsa. Luonto hoitaa hiljaisuudella. Tuon hiljaisuuden myötä sisin löytää vastauksia, joita arjen keskellä ei kuule. 

Sienten etsiminen yhdessä ystävien kanssa vei minut taas uuteen metsään, uusiin tuoksuihin, uusien kallioiden äärelle, hakkuualueiden yli ja suojärvien reunoille. Ja sieltä kaiken keskeltä löysin luontoäidin rakentamat keijujen keinut. Haltioiduin täysin. 

Ensin havaitsin yhden, joka sai kaiken muun tippumaan mielestäni. Oli vain tämä keinu, vesipisarat seitin helminä ja hiljaisuus. Kauneus täytti minut. Mieleeni nousi muistot omasta lapsuudesta ja siitä kuinka vanhempani keinuttivat minua ja siskoani lakanan sisällä. Oi sitä riemua ja jännityksen tunnetta vatsanpohjassa, mikä purkautui kikatuksena. Siinä hetkessä ei ollut mitään muuta. Sydän täyttyi ilosta ja iholla kupli riemu.

Keijun keinu lumosi minut. Oman lapsuusmuiston myötä ajan spiraali kietoutui tähän hetkeen ja vei ajatukseni vanhempieni luo. Olin yhtäaikaa se pikku-Ritu ja aikuinen nainen, joka huolehtii asioista, kantaa vastuun ja kipuilee välillä ajan hampaissa. Tuossa hetkessä minulla oli mahdollisuus olla se lapsi, joka sai viettää monia hauskoja hetkiä isin kanssa, kietoutua noihin muistoihin. Ja se aikuinen, joka vuorostaan saa nyt viettää hetkiä vanhenevan ja niin hauraalta tuntuvan isin tukena äitini rinnalla vastuun kantaen. Kyyneleet vierivät ja kaipasin tuntemaani isiä.

Ja sitten käännyin ympäri paikaltani ja näin kuinka keinuja kimmelsi metsänpohjalla mihin vain silmänsä käänsi. Olin keskellä keinulaa. Ilo kiepautti kierroksen vatsassa ja levisi euforiana kehoon. Siinä sain olla keskellä metsän ihmettä ja hiljaisuuden sinfonia soi sisälläni, silmissä kimmelsi keinujen vieno värinä. Jokin sisälläni sanoi, se on edelleen sinun oma isi.

Tutustumisen kautta rakkauteen




Pieni koiranpentu on aina uusi haaste, uusi elävä olento, johon tutustua ja luoda hyvä vuorovaikutussuhde. Suhteen luominen vie aina oman aikansa ja tämän vinkeän aussipennun kanssa alkutahdit tuntuivat hyvin haastavilta ja pentu jopa vieraalta. Toki kyseessä on esikoiseni koira, jonka saimme hoitoon luoksemme 4 kuukaudeksi. Tätä ennen olimme yhdessä joulunseudun, jolloin haimme pennun kasvattajalta ja yhteinen elämäntaival alkoi.

Pienenä karvapallerona neiti näytti jo luonteensa. Pieni, ehtiväinen ja erittäin määrätietoinen alfanaaras oli tullut elämäämme. Suloinen ulkokuori kätki sisälleen melkoisen naskalihampaan, joka tykkäsi hajottaa ihan mitä vaan minkä hampaisiinsa sai. Sekaan mahtui niin kenkiä, sängynpäätyjä kuin erilaisia voideputkiloita ja hygieniatarvikkeita. Myös meidän nilkat olivat koetuksella, kun neiti yritti luonteenomaisesti paimentaa laumaansa.

Tähän kuvahetkeen minun ja Eon suhde on lämmin, syvä ja molemminpuolinen. Eowyn on vienyt täysin sydämeni ja aamuhalit sekä iltavilli kuuluvat elämäämme. Yhteiset kävelyretket ja metsävillit saavat minut hymyilemään sielunsyvyyksiin saakka. Yhteinen tutustuminen on tuonut meidät tähän hetkeen, missä tietää mitä tuo pieni hassu eläin tekee seuraavaksi. Kuten tässä kuvassa... yhtäkkiä Eowyn huomasi olevansa järvessä ja pinkaisi peruuttaen sieltä kiireellä pois, juosten pitkin mustikkapuskia häntä torvella. Poskeni kipeytyivät naurusta. Kuinka tätä hassuttelijaa rakastankaan.

Luonnonhelmassa


Sukumme mökki on minulle paikka, jossa voin nauttia luonnonhelmassa, kaukana kaupungin äänistä, hiljaisuudesta, tuoksuista ja uskomattoman rikkaasta äänimaisemasta. Täällä tunnen olevani osa luontoa, sen ikiaikaisuutta ja kauneutta. Kukat tuoksuvat, lintujen lauluun ei sekoitu kaupungin ääniä ja mökin rauhoittava olemus yhdistää minut sukupolviin ennen minua. 

Sielu rauhoittuu. Kauneus ympäröi. Minä olen yhtä luonnon kanssa ajattomassa maisemassa.

Elämäntilanteiden muutos ja omat voimanlähteet

Kevät on ollut monitahoinen ja vienyt mukanaan. Blogi on joutunut väistämään elämäntilanteiden muututtua lähipiirissäni ja itselläni. Mukaan on mahtunut paljon surua, uuden oppimista ja onneksi myös isoja iloisia asioita.

Tämän kuvan otin hengähdystaukoreissullani huhtikuun lopulla kotikonnuillani Kallaveden rakkaissa rantamaisemissa. Siellä sieluni lepää ja aika pysähtyy hetkeksi. Istuessani kallioilla mieli vaeltaa ajassa menneeseen; lapsuuden muistoihin ja nuoruuden vuosiin - aikaan kun maailma tuntui suurelta valloitettavalta seikkailulta. Tämä on tankkauspaikkani, sieluani silittävä muistojen koti.

Tänään tässä hetkessä katson jo kesään ja puutarhatäti minussa on jo vahvasti kyynärpäitä myöten mullassa. Kun saa tankata itseään eri tavoin, on heikkonakin hetkenä vahva näkemään tulevaisuuteen ja uskomaan hyvään. Minulle tankkaus tapahtuu lapsuudenmaisemissa hiljentyen ja puutarhassa möyrien. Mitkä ovat sinun voimanlähteesi?

Lootuksen kukan salaperäinen olemus


Lootuksen kukka on kiehtonut minua vuosia. Sen kauneus on salaperäistä. Minut tämä kukka huumaa ja vie jonnekin kauas olemuksellaan. Sain kuvan lootuskynttelikön mieheltäni 30-vuotislahjana. Olemme olleet yhdessä tänä keväänä 30 vuotta. Pitkä aika, joka on ajanvirrassa keinahdellut vinhaa vauhtiä tähän hetkeen. Lootuksella on minulle entistä syvempi merkitys.

Tämä tuikkulootus muuttaa olemustaan vuorokauden mukaan. Aurinkopaisteessa se on lähes läpikuultava, hento, elämää täynnä kuin nuori heräävä keijutyttö. Illan tullen siihen tulee syvyyttä ja voimaa. Se kasvaa ja seisoo vahvana. Ja silloin, kun tuikku liekillään tuo lämmön ja elävän valon, herää lootus syvimpään olemukseensa. Lootuksen sydän herää tuikkimaan maagista valoa, jota katsellessa kaikki muu häviää ympäriltä. On vain se hetki ajattomassa ajassa. Läsnä yhtä aikaa mennyt, tämä hetki ja tuleva. 

Toivottavasti jokaisella on oma lootuksensa, jonka äärellä voi pysähtyä ja vaeltaa ajassa paikkoihin, joihin juuri sillä hetkellä on tarkoituskin päästä.