Voimapuu veden äärellä

Kuinka pitkään tämä voimapuu onkaan seissyt tässä, järvenrannassa, aistien elämänkulkua ja kuunnellen eri ihmisten tarinoita läpi vuosikymmenten, jopa läpi vuosisatojen? Minua se kutsuu luokseen ympäri vuoden. Puun läheisyydessä tulee levännyt olo ja veden kaunis ääni luo soljuvuuden tunteen joka sopukkaan.

Talvella voimapuun oksien ojentuminen veden päälle saa uuden ulottuvuuden. Oksat tarjoavat suojaa pikkulinnuille ja oraville. Korkealta oksien suojista niistä jokainen löytää paikkansa. Vahvoina ikivihreät koukeroiset kurottavat kohti etelää kuin kaivaten kesään. 

Kun kosketan puun kaarnaa, joka polveilee kuin kauniisti vanhentuneen ihmisen iho kertoen tarinoita eletystä elämästä, mieleni rauhoittuu, ja koen vahvana juurtumisen tunteen. Kuulun tähän paikkaan. Tässä on hyvä olla juuri tällaisena.

Vanha kiviaita kietoo sisäänsä monta tarinaa

Hautausmaat saavat minut herkistymään. Siellä nousee mieleen oma lapsuus mummojen seurassa, oma suku ja sen tuoma yhteisöllisyys. 

Vanhat hautakivet lepäävät havu- ja lehtipuiden katveessa suojassa auringolta ja kaupungin jylyltä. Oma sydämensyke rauhoittuu ja rauha laskeutuu sisälleni, kun astun vanhasta rautaportista sisään. Sen kaverina kauniisti sammaloitunut kiviaita tervehtii minua ajattomuudellaan. Lempeänjykevänä suojelijana se kietoo ison hautausmaan syleilyynsä. Kuinka moni onkaan pysähtynyt tuon aidan suojaan hengähtämään?

Itse pysähdyn mummoni haudalle juttelemaan, muistelemaan. Olen läsnä tässä hetkessä ja menneessä. Tunnen kuinka ne kietoutuvat minuudeksi. Lähtiessäni pysähdyn uudelleen kiviaidan luo. Edelleen se kiehtoo kauneudellaan ja sisäänsä kiedotuilla tarinoillaan.