Valon tuike pimeässä - halloween ja pyhäinpäivä rinta rinnan



Pyhäinpäivä ja sitä ennen Pyhäinmiestenpäivä - muistatko vielä nämä nimitykset. Tuota juhlaa me suomalaiset olemme viettäneet jo pitkään. Minulle ja monelle muulle se on pitkään merkinnyt hiljentymistä muistojen äärelle ja kynttilälyhtyjen loistetta haudoilla. Halloweenin myötä tämä päivä on tuonut oheen aivan uuden kaupallisen karnevaalitapahtuman. 

Halloween yhdistää muistelun ja tässä hetkessä yhdessäolon perheen ja ystävien kera. Lapset askartelevat yhdessä vanhempien kanssa kurpitsalyhtyjä, ystävät kutsutaan kylään viettämään karmivia kekkereitä ja lapset kiertävät ovelta ovelle kuin pääsiäisenä konsanaan. Kekriksi tätä jotkut kutsuvat suomalaiseen perinteeseen vedoten. 

Minulle molemmat juhlat ovat yhdessäolon ja ilon juhlia. Kumpaisellakin on oma paikkansa ihmisten elämässä. Toiset hiljentyvät viettämään pyhäinpäivää muistellen rakkaitaan, toiset nauttivat juhlahumusta ja hauskanpidosta isolla porukalla kaiverrettujen kammonaamojen tuikkiessa syksyn pimenevässä illassa. Valon juhlia molemmat.

Vanha kiviaita kietoo sisäänsä monta tarinaa


Hautausmaat saavat minut herkistymään. Siellä nousee mieleen oma lapsuus mummojen seurassa, oma suku ja sen tuoma yhteisöllisyys. 

Vanhat hautakivet lepäävät havu- ja lehtipuiden katveessa suojassa auringolta ja kaupungin jylyltä. Oma sydämensyke rauhoittuu ja rauha laskeutuu sisälleni, kun astun vanhasta rautaportista sisään. Sen kaverina kauniisti sammaloitunut kiviaita tervehtii minua ajattomuudellaan. Lempeänjykevänä suojelijana se kietoo ison hautausmaan syleilyynsä. Kuinka moni onkaan pysähtynyt tuon aidan suojaan hengähtämään?

Itse pysähdyn mummoni haudalle juttelemaan, muistelemaan. Olen läsnä tässä hetkessä ja menneessä. Tunnen kuinka ne kietoutuvat minuudeksi. Lähtiessäni pysähdyn uudelleen kiviaidan luo. Edelleen se kiehtoo kauneudellaan ja sisäänsä kiedotuilla tarinoillaan.


Elämän hauraus


Parin viime viikon aikana rakas marsumme on muuttunut vanhukseksi. Askel on hutera ja kehon hauraus on silmin nähtävissä. Se koskettaa syvältä. Tuon pienen perheenjäsenen elonpäivät ovat enemmän takanapäin kuin edessä. Elämänhalu sykkii onneksi tuossa pienessä olennossa syvällä ja mieli on virkeä. Huomaan olevani kiitollinen joka aamusta nähdessäni kujertajapoikamme pesässään. Ilolla tervehdimme toinen toistamme. Monta sielua lämmittävää hetkeä ehdimme jakaa iltaan mennessä.

Tulen äärellä tämä elämän hauraus pysähdyttää. Se nostaa myös mieleen omat isovanhemmat. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran pysähdyin ajattelemaan elämän haurautta ja väliaikaisuutta mummoni viimeisinä aikoina. Kuinka hän olikaan pieni, hauras ja jotenkin jo jossain toisaalla. Nuorelle aikuiselle se oli puhuttelevaa ja samalla pelottavaa. Mihin tuo läheinen oli matkalla?

Elämän hauraus hiljentää ja saa sielun värisemään. Se herättää tunteen, että olemme osa jotain suurempaa, ajatonta kokonaisuutta. Sen äärellä kauniit jaetut hetket heräävät sisälläni eloon ja kiitollisuus täyttää sydämen haikeuden keskellä.

Jääpuikot kuin tuulikellot


Lokakuu tuoksuu jo hieman talvelle. Yön pimeys laskeutuu aiemmin ja nuo tunnit tuovat ilmaan rapeuden. Kotipihan kesäkukat hiipuvat lopullisesti ja koleat tuulenpuuskat kuorivat pensaiden ja puiden väriloiston. Talvi hiipii pikku hiljaa sielun sopukoihin.   

Vapaa vesi saa myös uusia muotoja. Puiset pihapaljut pääsevät huilaamaan ja kaupunkien vesialtaan tyhjennetään viimeistään tässä vaiheessa. Välillä altaisiin ehtii ilahduttamaan ihmisiä veden eri muodot. Jäähile kimmeltää vedenpinnalla aurinkoa uhmaten ja jääpuikot asettuvat riviin kuin tinasotilaat. Terävinä kertomassa talven saapumisesta. Ja toisaalta heleinä kuin tuulikellot tuomassa herkkiä sävyjä kylmenevään säähän.

Nuo jääpuikot tuovat minulle mieleen aina lapsuuden ja pihapiirin lapsien yhteisen harjanvarsishown. Kuka osasi tiputtaa räystäästä sen suurimman puikon? Toivoen, että se pysyisi ehjänä alastullessaan. Sille hurrattiin yhdessä.