Ken keinua heijaa - ajan spiraalin kaikuja

Luonto on minulle paikka, jossa lepään ja eheydyn. Siellä ajatukset selkiytyvät, sielu lepää ja päänsisäiset melskeet rauhoittuvat asettuen uomiinsa. Luonto hoitaa hiljaisuudella. Tuon hiljaisuuden myötä sisin löytää vastauksia, joita arjen keskellä ei kuule. 

Sienten etsiminen yhdessä ystävien kanssa vei minut taas uuteen metsään, uusiin tuoksuihin, uusien kallioiden äärelle, hakkuualueiden yli ja suojärvien reunoille. Ja sieltä kaiken keskeltä löysin luontoäidin rakentamat keijujen keinut. Haltioiduin täysin. 

Ensin havaitsin yhden, joka sai kaiken muun tippumaan mielestäni. Oli vain tämä keinu, vesipisarat seitin helminä ja hiljaisuus. Kauneus täytti minut. Mieleeni nousi muistot omasta lapsuudesta ja siitä kuinka vanhempani keinuttivat minua ja siskoani lakanan sisällä. Oi sitä riemua ja jännityksen tunnetta vatsanpohjassa, mikä purkautui kikatuksena. Siinä hetkessä ei ollut mitään muuta. Sydän täyttyi ilosta ja iholla kupli riemu.

Keijun keinu lumosi minut. Oman lapsuusmuiston myötä ajan spiraali kietoutui tähän hetkeen ja vei ajatukseni vanhempieni luo. Olin yhtäaikaa se pikku-Ritu ja aikuinen nainen, joka huolehtii asioista, kantaa vastuun ja kipuilee välillä ajan hampaissa. Tuossa hetkessä minulla oli mahdollisuus olla se lapsi, joka sai viettää monia hauskoja hetkiä isin kanssa, kietoutua noihin muistoihin. Ja se aikuinen, joka vuorostaan saa nyt viettää hetkiä vanhenevan ja niin hauraalta tuntuvan isin tukena äitini rinnalla vastuun kantaen. Kyyneleet vierivät ja kaipasin tuntemaani isiä.

Ja sitten käännyin ympäri paikaltani ja näin kuinka keinuja kimmelsi metsänpohjalla mihin vain silmänsä käänsi. Olin keskellä keinulaa. Ilo kiepautti kierroksen vatsassa ja levisi euforiana kehoon. Siinä sain olla keskellä metsän ihmettä ja hiljaisuuden sinfonia soi sisälläni, silmissä kimmelsi keinujen vieno värinä. Jokin sisälläni sanoi, se on edelleen sinun oma isi.

Elämäntilanteiden muutos ja omat voimanlähteet

Kevät on ollut monitahoinen ja vienyt mukanaan. Blogi on joutunut väistämään elämäntilanteiden muututtua lähipiirissäni ja itselläni. Mukaan on mahtunut paljon surua, uuden oppimista ja onneksi myös isoja iloisia asioita.

Tämän kuvan otin hengähdystaukoreissullani huhtikuun lopulla kotikonnuillani Kallaveden rakkaissa rantamaisemissa. Siellä sieluni lepää ja aika pysähtyy hetkeksi. Istuessani kallioilla mieli vaeltaa ajassa menneeseen; lapsuuden muistoihin ja nuoruuden vuosiin - aikaan kun maailma tuntui suurelta valloitettavalta seikkailulta. Tämä on tankkauspaikkani, sieluani silittävä muistojen koti.

Tänään tässä hetkessä katson jo kesään ja puutarhatäti minussa on jo vahvasti kyynärpäitä myöten mullassa. Kun saa tankata itseään eri tavoin, on heikkonakin hetkenä vahva näkemään tulevaisuuteen ja uskomaan hyvään. Minulle tankkaus tapahtuu lapsuudenmaisemissa hiljentyen ja puutarhassa möyrien. Mitkä ovat sinun voimanlähteesi?

Jääpuikot kuin tuulikellot

Lokakuu tuoksuu jo hieman talvelle. Yön pimeys laskeutuu aiemmin ja nuo tunnit tuovat ilmaan rapeuden. Kotipihan kesäkukat hiipuvat lopullisesti ja koleat tuulenpuuskat kuorivat pensaiden ja puiden väriloiston. Talvi hiipii pikku hiljaa sielun sopukoihin.   

Vapaa vesi saa myös uusia muotoja. Puiset pihapaljut pääsevät huilaamaan ja kaupunkien vesialtaan tyhjennetään viimeistään tässä vaiheessa. Välillä altaisiin ehtii ilahduttamaan ihmisiä veden eri muodot. Jäähile kimmeltää vedenpinnalla aurinkoa uhmaten ja jääpuikot asettuvat riviin kuin tinasotilaat. Terävinä kertomassa talven saapumisesta. Ja toisaalta heleinä kuin tuulikellot tuomassa herkkiä sävyjä kylmenevään säähän.

Nuo jääpuikot tuovat minulle mieleen aina lapsuuden ja pihapiirin lapsien yhteisen harjanvarsishown. Kuka osasi tiputtaa räystäästä sen suurimman puikon? Toivoen, että se pysyisi ehjänä alastullessaan. Sille hurrattiin yhdessä.