Luonto on minulle paikka, jossa lepään ja eheydyn. Siellä ajatukset selkiytyvät, sielu lepää ja päänsisäiset melskeet rauhoittuvat asettuen uomiinsa. Luonto hoitaa hiljaisuudella. Tuon hiljaisuuden myötä sisin löytää vastauksia, joita arjen keskellä ei kuule.
Sienten etsiminen yhdessä ystävien kanssa vei minut taas uuteen metsään, uusiin tuoksuihin, uusien kallioiden äärelle, hakkuualueiden yli ja suojärvien reunoille. Ja sieltä kaiken keskeltä löysin luontoäidin rakentamat keijujen keinut. Haltioiduin täysin.
Ensin havaitsin yhden, joka sai kaiken muun tippumaan mielestäni. Oli vain tämä keinu, vesipisarat seitin helminä ja hiljaisuus. Kauneus täytti minut. Mieleeni nousi muistot omasta lapsuudesta ja siitä kuinka vanhempani keinuttivat minua ja siskoani lakanan sisällä. Oi sitä riemua ja jännityksen tunnetta vatsanpohjassa, mikä purkautui kikatuksena. Siinä hetkessä ei ollut mitään muuta. Sydän täyttyi ilosta ja iholla kupli riemu.
Keijun keinu lumosi minut. Oman lapsuusmuiston myötä ajan spiraali kietoutui tähän hetkeen ja vei ajatukseni vanhempieni luo. Olin yhtäaikaa se pikku-Ritu ja aikuinen nainen, joka huolehtii asioista, kantaa vastuun ja kipuilee välillä ajan hampaissa. Tuossa hetkessä minulla oli mahdollisuus olla se lapsi, joka sai viettää monia hauskoja hetkiä isin kanssa, kietoutua noihin muistoihin. Ja se aikuinen, joka vuorostaan saa nyt viettää hetkiä vanhenevan ja niin hauraalta tuntuvan isin tukena äitini rinnalla vastuun kantaen. Kyyneleet vierivät ja kaipasin tuntemaani isiä.
Ja sitten käännyin ympäri paikaltani ja näin kuinka keinuja kimmelsi metsänpohjalla mihin vain silmänsä käänsi. Olin keskellä keinulaa. Ilo kiepautti kierroksen vatsassa ja levisi euforiana kehoon. Siinä sain olla keskellä metsän ihmettä ja hiljaisuuden sinfonia soi sisälläni, silmissä kimmelsi keinujen vieno värinä. Jokin sisälläni sanoi, se on edelleen sinun oma isi.
Tekstit
