Virtaavan veden taika

Vesi on aina merkinnyt minulle elämää. Vesi hyväilee kehoa ja sen solina saa mielen vapautumaan. Vesi on myös vapaa, jopa pakkaskelin keskellä sillä on voima virrata suurella jylyllä ja vangita katsojansa äärelleen. Korvia huumaavassa, jalkoja tärisyttävässä konsertissa koko muu maailma katoaa ympäriltä. Sydän alkaa sykkiä veden tahtiin ja joka solu täyttyy uskomattomasta voimasta. Minusta tulee osa luontoa sillä hetkellä. 

Vesi on yhtä aikaa kova ja pehmeä, joillekin myös pelottava voimassaan. Virtaava vesi kuljettaa tarinaa ja sen äärellä oma elämänpolku heijastuu omiin silmiin. Talvella virtaavan veden voima on minulle entistä kiehtovampi. Se kuvastaa raakaa voimaa, jota edes talven syleily ei kahlitse. Muu luonto ympärillä huokaa hiljaa talvilevossaan ja samaan aikaan vesi jatkaa kulkuaan eteenpäin. Villinä. Vapaana. Voimakkaana. Minua tämä voima vahvistaa, vie mukanaan ja vaivuttaa lämpimään hyväilyyn huumaavin sävelin. Vesi on elämä.

Luonnon hyvä energia

Luonto on aina oma itsensä kantaen energiaa, jossa on hyvä olla. Valkea huntu puiden oksilla luo valon ja varjon, jossa auringonsäteet lepäävät. Jossain voin kuulla rapinaa. Ihmisenä seison kaiken keskellä ja olen. Se riittää. 

Veden virtaava voima, lumen ja jään pyrkiessä kahlitsemaan sen pintaa, hypnotisoi.  Kuin tahdonvoimalla vesi pitää pintansa ja raivaa tietään kohti uutta ulappaa. Se ei pysähdy miettimään valta-asetelmia tai todennäköisyyksiä vaan  luottaa voimaansa päästä eteenpäin. Ihmisenä seison sen äärellä ja olen. Se inspiroi.

Puiden oksien graafisuus auringonsäteiden leikitellessä niiden lumihuntuisilla oksilla odottaa oravaa puistelemaan tuota hiljaisuuden äänekästä olemusta. Oravan leikki puidenrunkojen rapisuttajana ja oksiston pörröhäntäisenä heiluttajana saa puut elämään uudella tavalla. Lumen hento olemus löytää uuden muodon tupsahdellessaan oksilta alas oravan tanssin tahtiin. Aurinkokin siinä häkeltyy kysyen mihin nyt suuntaan säteilevän voimani lumen hennoilla sakaroilla. Ihmisenä seison aivan hiljaa ja olen. Se rentouttaa.

Ja lumi metsässä rauhoittaa kokonaisuuden. Sen alla luonto saa levätä, kerätä voimia uuteen kukoistukseen. Ja samalla kukoistaa tuossa kauniissa sinivalkeassa hämyssään. Ihmisenä olen tuon kaiken keskellä pieni osa kaunista kokonaisuutta. Hiljaa. Nauttien. Se riittää.

Penkillä piipahtaen

Monta kertaa olen istunut tuolla penkillä katsellen maisemaa. Kesällä lempeästi liplattelevaa vettä, mikä vetää katseen puoleensa antamatta sen ulottua vastarannalle saakka. Laineiden tanssi lumoaa ja vanhat puut kuiskivat tarinoita menneiltä ajoilta. Saavat minut pohtimaan millainen maisema olikaan ukkini nuoruusaikaan.

Pakkassäässä penkille istuessani veden taika on piilossa. Katseeni kantaa yli jään kohdaten piipuista tupruavan savun. Sen soljuessa pilvipeittona tiedän lämmön leviävän kaupungin koteihin. Enää ei pirtin mummon ja papan tarvitse hakata halkomotteja selvitäkseen talven kylmyydestä. Talvi ei ole taistelua selviytymisestä. Hyvillä mielin voivat levätä lämpimässä.

Jääpuikot kuin tuulikellot

Lokakuu tuoksuu jo hieman talvelle. Yön pimeys laskeutuu aiemmin ja nuo tunnit tuovat ilmaan rapeuden. Kotipihan kesäkukat hiipuvat lopullisesti ja koleat tuulenpuuskat kuorivat pensaiden ja puiden väriloiston. Talvi hiipii pikku hiljaa sielun sopukoihin.   

Vapaa vesi saa myös uusia muotoja. Puiset pihapaljut pääsevät huilaamaan ja kaupunkien vesialtaan tyhjennetään viimeistään tässä vaiheessa. Välillä altaisiin ehtii ilahduttamaan ihmisiä veden eri muodot. Jäähile kimmeltää vedenpinnalla aurinkoa uhmaten ja jääpuikot asettuvat riviin kuin tinasotilaat. Terävinä kertomassa talven saapumisesta. Ja toisaalta heleinä kuin tuulikellot tuomassa herkkiä sävyjä kylmenevään säähän.

Nuo jääpuikot tuovat minulle mieleen aina lapsuuden ja pihapiirin lapsien yhteisen harjanvarsishown. Kuka osasi tiputtaa räystäästä sen suurimman puikon? Toivoen, että se pysyisi ehjänä alastullessaan. Sille hurrattiin yhdessä.

Veden äärellä

Olen aina pitänyt olla veden äärellä. Se rauhoittaa solinallaan, liplatuksellaan, samoin rantahiekkaa hyväilevillä aaltojen huokaisuillaan. Veden ja hiekan leikkiä katsellessa mieli ja keho rentoutuu. 

Rantahiekkaan painetuissa jalanjäljissä on jotain maagista. Valokuvassa ne heräävät eloon. Se hetki, kun painaa jalat rantahiekkaan, vie lapsuuteen. Rantahietikon lämpö, veden herkkä kosketus iholla ja tuon hetken ajattomuus. Se kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen.