Valoa tulevaan vuoteen 2017

Mennyt vuosi on ollut haasteellinen, innostava, tunteitaherättävä, kasvattava, kehittävä, täynnä rakkautta ja uusia ahaa-elämyksiä. Hyvä vuosi.

Tänään toivotamme tervetulleeksi uuden vuoden. Otetaan se vastaan avosylin ja mielenkiinnolla. Olkoon se meille kaikille antoisa ja tuokoon mukanaan sopivia haasteita, ilonaiheita ja rakkautta <3

Valoa ja iloa vuoteen 2017!

Elämän hauraus ja uusi elämä

Välillä on vaan keskityttävä hengittämään ja olemaan. Sellainen on ollut tämä viimeinen kuukausi. Ensin nukkui pois meidän rakas marsumme Logan ja viikko ennen joulua jouduimme tekemään vaikean päätöksen - rakas Kiki koiramme nukutettiin vehreille niityille. Tunteiden riistävyys vei syviin vesiin.

On hyvä antaa surulle oma aikansa. Itkeä, kaivata, surra, voida pahoin, tuntea ristiriitaisia tunteita, käydä niitä läpi... Ja lopulta tuntea kiitollisuutta yhteisistä ihanista vuosista.

Esikoisemme oli ehtinyt tehdä päätöksen oman koiran hankinnasta. Tämä pieni villikko tuli luoksemme juuri ennen jouluaattoa. Otti heti omakseen Kikin petin ja lelut. Samasta vinkuhäntäpallosta tuli vauvankin suosikki. Siinä hetkessä sulautui suru ja ilo kiepille. Elämä jatkuu.

Aurinkoinen pakkaspäivä ilontuojana

Aurinkoinen pakkaspäivä hymyilee minulle. Se muistuttaa pimeän kauden keskellä valon energisoivasta voimasta. Hankien kimaltelu sinisessä valossa on kuin tähtitaivas keskellä päivää. Liitto, joka vetää ihmiset kodeistaan jäälle hymyssäsuin. Laulussakin lauletaan "no onkos tullut kesä nyt talven keskelle..." Sellainen tunne sisälläni herää tuossa hetkessä.

Hangen rouske kengän alla ja se hykerryttävä tunne, kun heittäytyy tekemään lumienkeleitä yhdessä lapsien kanssa. Sieltä ylösnouseminen onkin haaste, jos haluaa säilyttää enkelin ilman suurempia nousun aiheuttamia "ruttuja". Siinä haaste seuraavalle pakkaspäivän retkelle sinullekin. 

Aurinkoa ja iloa kaikille. 

Hämärän hyssyssä on hyvä viettää hiljaiseloa

Hiljaiselo. Sitä olen pitänyt tarkoituksella marsupoikamme kuoleman jälkeen. Se tekee ihmiselle välillä hyvää. Kun on surun aika, on sille annettava tilaa. Silloin voi rauhoittua, olla läsnä itselleen ja käydä läpi sitä yhteistä, jonka sai kokea yhdessä. Lempeästi katsoa yhteisiä vuosia - itkeä, nauraa, painaa sydämeen muistoina, kaipauksena, rakkautena.

Näin itsenäisyyspäivänä muistan myös omia isovanhempia kiitollisena. Heidän aikansa ja elämänkokemukensa olivat hyvin erilaisia ja kaikessa inhimillisyydessään kuitenkin hyvin samanlaisia; iloa, surua, odotuksia, kaipausta, toivoa, rakkautta. Maailma muuttui heidän elinaikanaan agraariyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi. Kehityskaari, jonka pyörteissä on menty eteenpäin. Välillä varmasti päätä huimaten, silti varmoin askelin.

Näitä muistellessa hämäränhyssyssä sydämessä on lämmin olo. Elämä on tässä ja nyt, ja mennyt elää sisälläni tänäänkin.

R.I.P. rakas marsupoikamme

Tiistaina oli suuren surun päivä. Aamulla rakas kuopukseni löysi rakkaan marsupoikansa kuolleena pesästään. Siinä poika lepäsi niin rauhallisena puoliksi majassaan ja puoliksi sen ulkopuolella oviaukossa kyljellään. Itku ja parku oli sydäntä järisyttävä. Oma suru painoi samalla rintakehää ja kun nostin pojan syliin purskahdin itsekin itkuun. Sitä riitti iltaan asti ja edelleen tulee kyyneleet, kun ajattelen marsupoikaamme. Nytkin. 

Tuona aamuna suunnitelmat menivät uusiksi. Kuopukseni teki kenkälaatikosta kauniin arkun, jonne laitoimme heinäpedin ja muistoesinteitä. Se oli tärkeä hetki. Sitten matkasimme koiramme Kiki mukaanlukien esikoiseni luo. Mökille ajo tuntui ikuisuudelta. 

Hautajaiset mökillä antoivat meille kaikille mahdollisuuden hyvästeihin. Niihin osallistui myös koiramme Kiki, joka siihen asti juoksenteli pitkin mökin metsiä. Kun hauta oli kaivettu ja laskimme Loganin hautaan, tuli Kiki ja tuijotti sinne pitkään. Olen varma, että Kiki jätti myös hyvästit pikkuveljelleen.

Kiitos, että saimme nauttia elämästä yhdessä yli seitsemän vuotta <3 <3 <3

Oma läsnäolon ja pienien ilojen lähettiläämme

Tämä pieni rakas olento on ollut elämässämme jo seitsemän vuoden ajan. Tänä vuonna pojan kunto on ollut vaihteleva, mutta elämänhalu suuri. Taas elämme sitä hetkeä, että terveyden kanssa on haaste. Istun nytkin tippa silmässä ja sydämeni sykkii täysin tälle pienelle rakkaalle marsullemme. Hänen hyvinvoinnilleen.

Kun pojat tulivat kotiimme seitsemän vuotta sitten, ihmettelin, miten tuollaisten olentojen kanssa eletään, Olin siihen saakka ollut koira- ja kissaihminen. Suruksemme toinen pojista kuoli jo 2,5 -vuotiaana selvittämättömään riutumiseen. Hoidosta huolimatta hän nukkui yöllä pois vuosia sitten.

Tuon menetyksen myötä tämä poika tuli entistä tiivimmästi osaksi perhettämme. Meistä tuli hänen keskustelukummppaneita, vai olisiko se sittenkin toisin päin. Sitä mietin, kun ystäväni sanoi, että tämä pieno olento on uskomattoman täynnä rakkautta, viisautta ja on selvästi tullut opettamaan meidän perheelle elämän pienien ilojen tärkeyden. Tämä kaikki pitää täysin totta. Logan on meidän pieni Zen munkkimme. 

Loganin mukana olemme oppineet hetkestä nauttimisesta ja pyytettömästä rakkaudesta paljon. Oppineet, että rakastavan läsnäolon tuntee ollessaan sen äärellä. Siihen ei tarvita yhteistä puhuttua kieltä. 

Talven raikas kosketus

Ensin laskeutui syksyn pimeys. Valon juhla alkoi heti lumihiutaleiden hennon kosketuksen myötä. Taivaankannen pimeys vaihtui maaäidin valkoisen valon syleilyyn. Tummat puunrungot hohtavat nyt valoa niin meille ihmisille kuin eläimillekin. Kauneus ympäröi meitä joka puolelta valkoisen eri sävyin.

Maailmasta tulee jollain tapaa pehmeämpi ja levollisempi talven myötä. Oi kuinka nautinkaan siitä sinisestä hetkestä, joka halaa meitä lempeydellään juuri ennen pimeää. Se saa minut haltioitumaan yhä uudelleen. Tuo hetki pysäyttää ja tuntuu kuin olisin niin menneessä, nykyisyydessä kuin tulevassakin tässä ja nyt. 

Penkillä piipahtaen

Monta kertaa olen istunut tuolla penkillä katsellen maisemaa. Kesällä lempeästi liplattelevaa vettä, mikä vetää katseen puoleensa antamatta sen ulottua vastarannalle saakka. Laineiden tanssi lumoaa ja vanhat puut kuiskivat tarinoita menneiltä ajoilta. Saavat minut pohtimaan millainen maisema olikaan ukkini nuoruusaikaan.

Pakkassäässä penkille istuessani veden taika on piilossa. Katseeni kantaa yli jään kohdaten piipuista tupruavan savun. Sen soljuessa pilvipeittona tiedän lämmön leviävän kaupungin koteihin. Enää ei pirtin mummon ja papan tarvitse hakata halkomotteja selvitäkseen talven kylmyydestä. Talvi ei ole taistelua selviytymisestä. Hyvillä mielin voivat levätä lämpimässä.

Voimapuu veden äärellä

Kuinka pitkään tämä voimapuu onkaan seissyt tässä, järvenrannassa, aistien elämänkulkua ja kuunnellen eri ihmisten tarinoita läpi vuosikymmenten, jopa läpi vuosisatojen? Minua se kutsuu luokseen ympäri vuoden. Puun läheisyydessä tulee levännyt olo ja veden kaunis ääni luo soljuvuuden tunteen joka sopukkaan.

Talvella voimapuun oksien ojentuminen veden päälle saa uuden ulottuvuuden. Oksat tarjoavat suojaa pikkulinnuille ja oraville. Korkealta oksien suojista niistä jokainen löytää paikkansa. Vahvoina ikivihreät koukeroiset kurottavat kohti etelää kuin kaivaten kesään. 

Kun kosketan puun kaarnaa, joka polveilee kuin kauniisti vanhentuneen ihmisen iho kertoen tarinoita eletystä elämästä, mieleni rauhoittuu, ja koen vahvana juurtumisen tunteen. Kuulun tähän paikkaan. Tässä on hyvä olla juuri tällaisena.

Valon tuike pimeässä - halloween ja pyhäinpäivä rinta rinnan

Pyhäinpäivä ja sitä ennen Pyhäinmiestenpäivä - muistatko vielä nämä nimitykset. Tuota juhlaa me suomalaiset olemme viettäneet jo pitkään. Minulle ja monelle muulle se on pitkään merkinnyt hiljentymistä muistojen äärelle ja kynttilälyhtyjen loistetta haudoilla. Halloweenin myötä tämä päivä on tuonut oheen aivan uuden kaupallisen karnevaalitapahtuman. 

Halloween yhdistää muistelun ja tässä hetkessä yhdessäolon perheen ja ystävien kera. Lapset askartelevat yhdessä vanhempien kanssa kurpitsalyhtyjä, ystävät kutsutaan kylään viettämään karmivia kekkereitä ja lapset kiertävät ovelta ovelle kuin pääsiäisenä konsanaan. Kekriksi tätä jotkut kutsuvat suomalaiseen perinteeseen vedoten. 

Minulle molemmat juhlat ovat yhdessäolon ja ilon juhlia. Kumpaisellakin on oma paikkansa ihmisten elämässä. Toiset hiljentyvät viettämään pyhäinpäivää muistellen rakkaitaan, toiset nauttivat juhlahumusta ja hauskanpidosta isolla porukalla kaiverrettujen kammonaamojen tuikkiessa syksyn pimenevässä illassa. Valon juhlia molemmat.

Vanha kiviaita kietoo sisäänsä monta tarinaa

Hautausmaat saavat minut herkistymään. Siellä nousee mieleen oma lapsuus mummojen seurassa, oma suku ja sen tuoma yhteisöllisyys. 

Vanhat hautakivet lepäävät havu- ja lehtipuiden katveessa suojassa auringolta ja kaupungin jylyltä. Oma sydämensyke rauhoittuu ja rauha laskeutuu sisälleni, kun astun vanhasta rautaportista sisään. Sen kaverina kauniisti sammaloitunut kiviaita tervehtii minua ajattomuudellaan. Lempeänjykevänä suojelijana se kietoo ison hautausmaan syleilyynsä. Kuinka moni onkaan pysähtynyt tuon aidan suojaan hengähtämään?

Itse pysähdyn mummoni haudalle juttelemaan, muistelemaan. Olen läsnä tässä hetkessä ja menneessä. Tunnen kuinka ne kietoutuvat minuudeksi. Lähtiessäni pysähdyn uudelleen kiviaidan luo. Edelleen se kiehtoo kauneudellaan ja sisäänsä kiedotuilla tarinoillaan.

Elämän hauraus

Parin viime viikon aikana rakas marsumme on muuttunut vanhukseksi. Askel on hutera ja kehon hauraus on silmin nähtävissä. Se koskettaa syvältä. Tuon pienen perheenjäsenen elonpäivät ovat enemmän takanapäin kuin edessä. Elämänhalu sykkii onneksi tuossa pienessä olennossa syvällä ja mieli on virkeä. Huomaan olevani kiitollinen joka aamusta nähdessäni kujertajapoikamme pesässään. Ilolla tervehdimme toinen toistamme. Monta sielua lämmittävää hetkeä ehdimme jakaa iltaan mennessä.

Tulen äärellä tämä elämän hauraus pysähdyttää. Se nostaa myös mieleen omat isovanhemmat. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran pysähdyin ajattelemaan elämän haurautta ja väliaikaisuutta mummoni viimeisinä aikoina. Kuinka hän olikaan pieni, hauras ja jotenkin jo jossain toisaalla. Nuorelle aikuiselle se oli puhuttelevaa ja samalla pelottavaa. Mihin tuo läheinen oli matkalla?

Elämän hauraus hiljentää ja saa sielun värisemään. Se herättää tunteen, että olemme osa jotain suurempaa, ajatonta kokonaisuutta. Sen äärellä kauniit jaetut hetket heräävät sisälläni eloon ja kiitollisuus täyttää sydämen haikeuden keskellä.

Jääpuikot kuin tuulikellot

Lokakuu tuoksuu jo hieman talvelle. Yön pimeys laskeutuu aiemmin ja nuo tunnit tuovat ilmaan rapeuden. Kotipihan kesäkukat hiipuvat lopullisesti ja koleat tuulenpuuskat kuorivat pensaiden ja puiden väriloiston. Talvi hiipii pikku hiljaa sielun sopukoihin.   

Vapaa vesi saa myös uusia muotoja. Puiset pihapaljut pääsevät huilaamaan ja kaupunkien vesialtaan tyhjennetään viimeistään tässä vaiheessa. Välillä altaisiin ehtii ilahduttamaan ihmisiä veden eri muodot. Jäähile kimmeltää vedenpinnalla aurinkoa uhmaten ja jääpuikot asettuvat riviin kuin tinasotilaat. Terävinä kertomassa talven saapumisesta. Ja toisaalta heleinä kuin tuulikellot tuomassa herkkiä sävyjä kylmenevään säähän.

Nuo jääpuikot tuovat minulle mieleen aina lapsuuden ja pihapiirin lapsien yhteisen harjanvarsishown. Kuka osasi tiputtaa räystäästä sen suurimman puikon? Toivoen, että se pysyisi ehjänä alastullessaan. Sille hurrattiin yhdessä.

Omat juuret tasapainon tukipilareina

Sunnuntai. Mielenrauha. Taustalla soi Aki Sirkesalo ja ajatukset kantautuvat omaan lapsuuteen mummojen kesäpaikkaan. Mummojen kesäisen elämäntavan voi vieläkin aistia tuossa satavuotiaassa hirsimökissä. Heidän läsnäolonsa ja tuo ajaton tunnelma, joka loi turvallisuutta ja tyyneyttä, on edelleen läsnä. 

Lehtien vuosikerroilla ei ole mitään väliä. On kiva katsella kuvia vuosien ja vuosikymmenten takaa ja päästä aikamatkalle. Istua punaisella tuolilla tai köllötellä sängyllä kuten lapsuudessa.

Vieläkin palaan tähän mummojen kammariin aina kun tarvitsen lepoa ja rauhaa. Kun maailma tuntuu liian kylmältä ja ahdistavalta. Paluu juurille virittää minut oikeaan rytmiin ja palauttaa tasapainon. Juuret. Toivon jokaisen omaavan ne.

Aika pysähtyi

Aina toisinaan mennyt-tuleva-nykyisyys -aikajanat tuntuvat olevan läsnä hetkessä, jota elän juuri nyt. Syyskuussa 2014 olin ajamassa kotiin ja silloin maisema kaappasi minut tällaiseen aikajanaan. En edes osaa sanoa kauanko vietin aikaa tällä rannalla ihmetellen, ihastellen, vain ollen kaiken tämän ihmeen keskellä pienenä ihmisenä. 

Sumun keskeltä puski läpi taianomainen aurinko. Olisi voinut yhtä lailla olla kuukin. Maisema oli kuin yhtä iäisyyden kanssa. Ainoastaan syksyinen värileikki irrotti minut tuosta hypnoottisesta maisemasta. Aika oli pysähtynyt ja tuo näky imi minut sisäänsä. Ihmeellinen hetki.

Värienergiaa

Ruska, tuo rakkaudenjuhla ennen talven valkeita sävyjä, ilahduttaa aina uudelleen ja uudelleen. Luonto hellii mieltä toinen toisiinsa sointuvilla väreillä. Ja vielä kerran ennen talvisen pimeyden laskeutumista, se muistuttaa meitä kauneudellaan elämän monimuotoisuudesta.

Mikä sen sykähdyttävämpää kuin ruskalehtien villi tanssi syksyistä tuulispäivää eteenpäin puskiessa. Mieli rentoutuu samantien. Kiireet ja huolet haalistuvat sillä hetkellä - on vain tässä ja nyt. Luonto kaappaa syleilyynsä ja hyvä energia virtaa joka soluun ja sielun sopukkaan. 

Tuulispäivät ja lehtien tanssi tervetuloa!

Hyvä hyrinä

Usva. Aamu. Sininen kosketus. Syyskuu on tuonut mukanaan veden ja ilman leikin. Kylmän kosketus vielä lämpöisenä sinnittelevään veteen saa keijut esiin. Monena aamuna olen saanut ihastella tätä piirileikkiä, Se on lumonnut minut joka kerta. Lumonnut niin, että lopulta oli pysähdyttävä sen kauneuden äärelle. Hetkeksi unohdin, että olin matkalla töihin. Oli vain minä ja usvakeijujen tanssi. 

Koko päivän sisälläni hyrisi hyvän hyrinä.

Syksyn syke

Syksyn valot ja varjot ovat pehmeämpiä tuoden oman rauhallisuuden pimenevine iltoineen kasvien valmistautuessa lepäämään seuraavaa kesää varten. Itsekin laskeudun uudenlaiseen vireeseen. Välillä tuntuu ettei tämä ihmisten maailma osaa lukea lainkaan vuodenaikojen tarjoamaa sykettä. Kesällä otamme rennosti, kun luonto on täydessä sykkeessä ja tuottaa uutta elämää energisoiden myös meidät ihmiset. Kun luonto alkaa rauhoittua ja kerätä voimia tulevaan kesään, kiihtyy meidän ihmisten tahti. Painamme kuin arosudet saaliin perässä, vaikka energiataso laskee syksyn pimeiden myötä pikkuhiljaa. 

Usein olen miettinyt millainen olisin tavoiltani, tottumuksiltani ja persoonaltani, jos olisin elänyt elämääni maassa, jossa vuodenaikojen vaihteluita Suomen tapaan ei ole. Kuka olisin silloin?

Veden äärellä

Olen aina pitänyt olla veden äärellä. Se rauhoittaa solinallaan, liplatuksellaan, samoin rantahiekkaa hyväilevillä aaltojen huokaisuillaan. Veden ja hiekan leikkiä katsellessa mieli ja keho rentoutuu. 

Rantahiekkaan painetuissa jalanjäljissä on jotain maagista. Valokuvassa ne heräävät eloon. Se hetki, kun painaa jalat rantahiekkaan, vie lapsuuteen. Rantahietikon lämpö, veden herkkä kosketus iholla ja tuon hetken ajattomuus. Se kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen. 

Islanti - monien ilmeiden ihmemaa

Islanti on monien ilmeiden maa. Ääni- ja tuoksumaisemia on myös hyvin erilaisia. Maisemat vaihtuvat silmien edessä karusta kuumaisemasta pikkuhiljaa vehreäksi vihreyden ylistykseksi. Lampaat ja joenuomat seuraavat läpi maan, samoin hevoset. ja vesiputoukset eri kokoluokissa. Välillä upeat maisemat saavat jopa aikaan visuaalisen ähkyn.

Tunnelmat vievät myös omaan sisäiseen maailmaan ja herättävät monenlaisia tunteita. Raikas puhurinen merituuli, jossa tuuli vihelsi korvissa ja meren rantaan iskeytyvät aallot aivan kuin hetken leikittelivät rantakivillä vaahtona, kunnes hyökkäsivät pauhaten kimppuun kuin saalistava hyeenalauma. Jääjärven kylmyys huokui iholle ja sininen hiljaisuus hiveli sielua. Tuolla lintujen outo surumielinen laulu riipi sydäntä. Ja jäälohkareen hajoaminen loi kaiun, joka soi jokapuolella. 

Vuoristo salpasi hengen kauneudellaan vesiputousten ja solisevien jokien tervehtiessä kiharaisen hiekkatien mutkitellessa vuoren rinteitä ylös ja alas, välillä käyden kanjonin reunaa kuin näyttääkseen miten suuren äärellä pieni ihminen on. Ja sitten nuo kiviaavikkojen maisemat. Vetivät sanattomaksi mustine vuorineen ja Viikinkihautamuistokasoineen. Vain tuuli ulvoi korvissa nostaen ihon kananlihalle kylmyydellään. 

Vulkaanisten ihmeiden löyhkä... Se säilyy hajumuistissa pitkään. Silti Geysirin purkautuminen tuotti käsittämättömän kutkuttavan ilon sisälläni. Se hetki oli lyhyt tussahdus ja sen jälkeen sai ihailla tuon tulikuuman veden sinistä iäisyyttä. Geysiriäkin pahempi hajumuistiin syöpynyt kokemus oli mutakentän pistävä, pökerryttävä haju, jota ei voi sanoin kuvata. Senkin kesti ihaillessa tuota kuumaiseman väri-ilottelua.

Islanti. Huikea maa äänineen, muuttuvine maisemineen ja ystävällisine ihmisineen. Yksi saari tarjoten elämyksiä häkellykseen saakka. Minulle tämä "autolla ympäri saaren" -reissu oli yksi sykähdyttävimmistä matkoista ikinä. Tätä iloa lisäsi matkan teko oman esikoisen kanssa kahden. Äiti-tytär -reissu näissä maisemissa oli matka yhteiseen elämään, kummankin omiin sisäisiin ulottuvuuksiin ja maailman kauneuteen. Elämä on kaunis <3

Reykjavik tarjosi lopuksi kaupunkimaisemaa, värikkäitä näkymiä keskustassa ja rentoa menoa ihmisen kokoisessa pääkaungissa.

Islanti odottaa ihmeineen

Elämään saa uusia näkökulmia, kun lähtee liikkeelle omilta nurkilta ja sukeltaa välillä uuteen ja ihmeelliseen. Pieni jännitys kuuluu kuvioon ja saa aistit terävöitymään. Kun saa kokea jotain uutta, voi hetken kokea lapsen tavoin. Ihmetellä ja ihastella kaikkea ympärillään. Silloin myös omat tutut asiat ja kuviot saavat peilauspintaa. Ehkä siinäkin voi tehdä asioita uudella tavalla, nähdä pieniä ihmeitä ja pysähtyä oman arjen keskellä sen kauneuteen. Myös haasteet ja koettelemukset saattavat asettua uusiin uomiin, pienentyä tai jopa ratketa. Perspektiivin hakeminen on aina paikallaan.

Tällä kertaa silmiä tulee avaamaan Islanti vulkaanisine ihmeineen ja jäätikköineen. Siellä on esikoiseni viettänyt viimeiset 3 kuukautta hevosten parissa ja sain valita hänen kuvistaan yhden, joka minua on koskettanut. Tämä kuva henkii läheisyyttä, luonnonkauneutta ja ajattomuutta. Sille matkalle suuntaan esikoiseni kanssa tulevan viikon ajan. Sen jälkeen on hyvä aloittaa syyskausi uusin eväin.

Rennosti kesäkelissä

Koirakin on kesällä kuin uudestisyntynyt. Lämmittelee jo vanhuuden jäykistämiä jäseniään auringon hellässä hyväilyssä. Antaa luonnon hoitaa itseään kaikessa rauhassa. Nauttien. Ei ajattele olevan jo elokuu, on vaan. Unessa on vielä nuori tassujen touhukkaasta tärinästä päätellen. 

Valon ja varjon leikki

Tänään luonto helli valon ja varjon leikillä. Metsä huokui harmoniaa. Mustikat tervehtivät varvuista ja puolukat esittelivät punaposkiaan. Kuiskivat odottamaan vielä hetken, jotta puna vielä syvenisi poskilla. Kovasti koitin katsella kanttarellien piilopaikkoja - liian hyvin olivat itsensä kätkeneet. Ei tullut tuttavuutta tällä reissulla. 

Elokuun yö kutsuu järvelle

Kun illat alkavat kesän valoisuuden jälkeen hämärtyä, kutsuu järvi luokseen öiseen aikaan. Tunnelma on maaginen ja rauhoittava. Luonto on hiljaa hivellen mieltä ja näköaistia. Välillä joku järven asukas käy piirtämässä pintaveteen väreet, joissa kertautuu kuunloiste ja veden värit muisuttaen jostain sisäisestä sykkeestä pinnan alla. 

Hetki pienen tytön elämää

Eläminen hetkessä on tasapainoisen elämisen edellytys. Lapsi osaa sen luonnostaan. Pääsin tuohon kauniiseen hetkeen kiinni eilen leikkipuistossa. Lähtiessämme koko hiekka oli täynnä pienillä sormilla tehtyjä taideteoksia, joista jokaisesta keskustelimme tärkeinä asioina. Onni oli läsnä joka hetkessä.