2020 - suurien muutosten vuosi

Metsä on tullut minulle entistä läheisemmäksi tämän vuoden aikana. Kaiken epävarmuuden, uutisointien ja elämän rajallisuuden keskellä metsä on kuin äidin syli, joka tarjoaa hengähdyspaikan, jossa saa rauhoittua, tasoittaa ajatuksensa ja levätä. Käpertyä pienenä kallion kylkeen hengitttäen sisään kauneutta. 

Metsässä mieli lepää ja kun asettuu kuulemaan metsän viestejä, voi löytää pieniä ihmeitä. Miten suloisia olivatkaan tämän kuvan hennot puut, jotka tuikkivat ilta-auringon hehkussa. Paneuduin kalliota vasten tähän maisemaan ja metsänpohja tuon kallion kupeessa imikin kaiken huomioni auringonsäteiden osuessa pienen pieniin sieniin ja ruskan värjäämiin lehtiin. Sain kellua ajattomuudessa. 

Palattuani tältä iltaretkeltä aurinko jo laski. Mieli oli tyyni ja olo levollinen. Hymy viipyili kasvoillani ja oli hyvä olla. Kiitos metsä ja sen ihmeet.

Valoa ja iloa alkavaan vuosikymmeneen!

Kolin ajaton voima ja energia

Hetkiä kuvassa on ollut pitkän aikaa liikaa - on tuntunut kuin päällekkäisotokset vyöryisivät tajuntaan pysähtymättä. Arki on vienyt mennessään ja olen etsinyt paikkaani sisäisesti. Pikku hiljaa elämä on johdattanut poluille, jotka avaavat sisintä. Olen kaivannut pitkään hetkeen pysähtymistä. Tuota aikaa ei ole tuntunut löytyvän mistään. Sisälläni on kuitenkin ollut kaiken keskellä vahva tunne, että tuo hetki vielä koittaa ja voin siihen asti jatkaa työläismehiläisen arkea. 

Sisäinen luottamus toi minut tähän hetkeen Kolilla, maagiseen näkymään. Tunsin olevani ajattomassa tilassa itseäni suurempien voimien äärellä vahvistuen, pienentyen ja tasapainottuen. Kolin maisemat laittoivat asiat mittakaavaan. Tämä maaginen ajaton luonnon tarjoama pyhättö puhdisti minua - lepäsin sen vahvassa energiassa. 

Peruselementit - maa, vesi, tuli ja ilma - olivat kaikki läsnä tuossa hetkessä. Kolin ensikohtaaminen soi työläismehiläiselle taianomaisen mesihetken ja muistutti hetkessä olemisen voimasta. Tuolla Kolin maisemissa hetki oli ajaton ja täytti minut läsnäolon voimalla. 

Kaksin aina kaunihimpi

Bulgariasta tulee muutakin kuin hyvää jogurttia. Meille maa on suonut kaksi maailman hienointa koiraa – Aidan ja Timin. Aida on ollut ilonamme jo reilun vuoden ja Timin saimme kaksi kuukautta sitten. Molemmat olivat tullessaan noin 7 kuukauden ikäisiä valloittavia pentuja, jotka veivät sydämemme saman tien.

Aidan noudimme suoraan Bulgarian lennolta ja tärkeää oli, että esikoisemme koira Eowyn oli myös vastassa uutta perheenjäsentämme. Timi tuli meille kotihoidosta Kodittomat Bulgarian koirat ry:n aktiivilta. Hänen luonaan kävimme koirien kanssa tutustumassa Timiin. Timi oli tuotu muutamia viikkoja aiemmin Suomeen. Koirat olivat heti kavereita pienen alkumittailun jälkeen.

Meillä on aina ollut koira, mutta kerrallaan vain yksi. Toki esimakua olimme saaneet jo Eowynin ja Aidan yhteiseloa välillä seuraten. Timi toi tullessaan laumakäyttäytymisen ihmeellisen maailman, josta riittää hauskuutta ja uuden oppimista meille kaikille. Perheenä muodostamme lauman, jossa selvästi kullakin meistä on oma paikkansa Aidan ja Timin silmissä. Marsujemme suhteen en ole aivan varma vielä Timin ajatuksista. Aida on ottanut marsupoikamme ystävikseen ja tervehtii niitä suukoilla. Timi lähinnä lipoo suupieliään ja kerran suoritti sohvalta hyppyloikan suoraan avohäkkiin. Siinä oli häkki täynnä koiraa – en tiedä kumpi osapuoli oli enemmän ihmeissään tapahtuneesta. Tämänkin jälkeen marsupojat ovat olleet rohkeita kavereitaan moikkaamaan.

Kun ajattelen elämää ennen meidän Bulgarian kuninkaallisiamme ja elämää nyt, voin todeta koko sydämestäni, että ilo ja rakkaus on vallannut kotimme entistä syvemmin Aidan ja Timin myötä. Kotiintulo ei ole harmaa, kun vastassa on kaksi ilontäyteistä karvakorvaa. Kuka muu on täydestä sydämestään päivä toisensa jälkeen kokovartaloiloinen kuin nämä kaksi saapuessamme kotiin. Sydän pakahtuu välillä onnesta näinä hetkinä ja huonotkin päivän tapahtumat unohtuvat siihen paikkaan. On vain tuo hetki – rakkautta täynnä. Se on ehkä paras tapa kuvata sanoin mitä Aida ja Timi ovat tuoneet elämäämme – kyvyn olla hetkessä läsnä rakastaen.

Molemmissa koirissa asustaa tietynlainen nöyryys elämää kohtaan, jota ei välttämättä näe suomalaisissa koirissa. Aida löydettiin pentuna siskonsa kanssa roskiksesta pienestä bulgarialaiskylästä ja Timi tarhan lähettyviltä veljensä kanssa. Valitettavasti veli menehtyi. Kummallakin on siis ollut elämän alkutaival rankka ja surullinen. Uskon, että tämä on myös muovannut Aidan ja Timin persoonia. He ovat selvästi erittäin kiitollisia ja älykkäitä koiria. Onneksi heillä ei ole ehtinyt olemaan huonoja kokemuksia ihmisestä alkutaipaleellaan vaan tarhalle pääsy ihmisen avulla on ollut heidän pelastuksensa ja luonut alusta asti hyvän suhteen ihmisen ja heidän välilleen. Siitä saamme myös me nauttia.

Ja olemme kiitollisia kaikille aktiiveille, erityisesti Minnalle ja Sarille lapsineen, jotka tekevät tätä rakkaudentyötä pyyteettä ja välillä oman sydämensä vereslihalle saattaen. Nytkin nousee kyynel silmäkulmiin, kun ajattelen asiaa. Kiitos teille, että annoitte meidän rakkaille hyvän alkutaipaleen ja toitte ne kotiin.

Aida ja Timi oppivat molemmat viikoissa sisäsiistiksi eikä montaa pissaa edes sisään tullut. Kakkoja ei lähes ollenkaan. Aidan ensihetkistä mieleenpainuvin on kotiutumisen jälkeinen hetki, kun laitoimme kaulapannan seuraavana aamuna hänen kaulaansa ja lähdimme tutustumaan talveen ja kotikontuihin. Tyttö käveli kuin olisi aina ollut hihnassa pää ylpeästi pystyssä ja aivan kuin näyttääkseen koko maailmalle, että tässä on minun perheeni. Vieläkin kaulapannan laittaminen on hänelle hieno hetki. Timin ensihetkistä lämpimänä muistona on, kuinka hän heti otti meidät omakseen ja olisi ollut lähdössä mukaamme. Ja toisena hetkenä, kun saavuimme kotiin ajomatkan jälkeen, kuinka Timi heti löllähti viereemme sohvalle ja haki hellyyttä. Ensimmäinen lempinimi syntyi siinä hetkessä – lullahtava lettu.

Kokovartaloiloinen koiramme

Elämänrytmi on viimeisen vuoden ajan ollut täyteläinen. Työelämä on ollut antoisaa ja välillä hyvin vaativaakin. Sen vastapainona ja maadoittaja hetkeen on tämä kaunis lahja Bulgariasta. Aida, rakas koiramme. 

Elämässäni on lähes aina ollut koira pieniä hengähdystaukoja lukuunottamatta. Nuo tauot ovat olleet hetkiä, jolloin edesmennyt ilontuoja on nukkunut pois ja ikävä ei ole vielä antanut lupaa uudelle tulokkaalle. On pitänyt ensin tasoittaa mieli rakkaille muistoille ennen uuden sydämenvaltaajan saapumista. 

Aida sulatti sydämeni ensihetkestä, kun näin hänen kuvansa netissä. Pieni, hentoinen olento, jonka katse pureutui sydämenisopukoihin. Se oli rakkautta ensihetkestä. Aida saapui meille joulukuussa ja kotiutui samantien. Katseli kysyvästi hetken aikaa eteisessä uutta kotiaan ja asettautui sen jälkeen käärölle sohvalle. Siinä pieni nukkui aamuun asti. Se onnentunne rinnassani oli lähes pakahduttava. Siinä se oli, koiramme, jota olimme odottaneet syyskuusta lähtien. Nyt tämä oli totta. 

Ja elämä on jatkunut tuosta ensihetkestä lähtien kotoisana. Pieni kokovartaloiloinen koiramme muistuttaa päivittäin mikä elämässä on tärkeää. Kun lähdemme aamukävelylle, nuo pienet hoikat tassut liitävät ilosta kohtaamaan aamun seikkailut. Jokainen käpy on mahdollisuus leikkiin ja iloon, jokainen vastaantulija hännänheilutuksen arvoinen. Ja iltaisin iskee villi, pienestä koirasta purkautuu vintiöenergiaa ja askellus on kuin sadusta missä jalat elävät omaa elämäänsä kiitäen ja ilakoiden. Vartalo tulee perässä. Ja nuo korvat ovat ilmeikkäimmät ikinä. Pelkästään niiden seuraaminen tuottaa suurta iloa. Ne itsessään kertovat tarinaa. Ne saavat hymyilemään myös vastaantulijat. 

Tämä pieni kokovartaloiloinen koiramme on opettanut minulle pyyteettömän rakkauden sanomaa ja hetkessä elämistä. Kaiken kaikkiaan ne ovat asioita, jotka merkitsevät. Rakkaus on tässä, sinun pitää vaan pysähtyä aistimaan se. 

Rakkaus on suuri voima - välillä se tulee koiran muodossa elämäämme

Aida tuli meille joulukuussa 2017. Jännityksellä odotimme hänen kotiutumistaan ja monta kertaa mietimme mitä kaikkea tämä pieni nautintolinjainen Bulgarian trubiaali tuo tullessaan. Kuinka pian hän kotiutuu Suomeen ja meidän perheen koiraksi? Kuitenkin vahvasti tunsin sisälläni, että tämä pieni, hento olento oli tarkoitettu tulemaan juuri meidän elämään. Olimme valmiit vastaanottamaan pikkuisen kotiimme. 

Aida saapui Helsinki-Vantaan lentoasemalle kuljetushäkissä muutaman muun koiran ja kissan kanssa samalla lennolla. Nuo odotuksen hetket tuntuivat erittäin loputtomille. Malttamattomuus kohdata keuli tuolloin tunteena sisälläni. Samalla tiedostin, että oma rauhallisuus on tärkeää tälle pienelle matkaajalle, kun kohtaamme ensi kerran. Lopulta tämä hetki oli käsillä ja häkin kaltereiden välistä meitä katsoi mitä kaunein ja lempein silmäpari. Ensin hieman perääntyen, sitten herkkupalan eli makkarasiivun voimalla lähietäisyydelle tullen. Rohkeus voitti ja ensimmäinen lipaus sinetöi sydämeeni onnen. Aida oli juuri se pieni koira, joka oli tarkoitettu meille. Yhteys syttyi heti, sanoja ei tarvittu. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Aida matkasi kanssamme kotiimme suoraan kentältä. Matkan ajan tuo pieni suloisuus nukkui väsymystään ja hämmennystään pois. Välillä heräten ja ihmetellen minne matka vie, ketä ovat nämä uudet ihmiset. Ja kotiin saapuessamme Aida asteli hieman arkana sisään, katseli rauhallisena ympärilleen eteisaulassa ja hyppäsi sohvalle nukkumaan. Se oli siinä. Aida adoptoi meidät ja kotimme omakseen. Ja edelleen tänäkin päivänä tämä pieni nautintolinjainen ihme käpertyy tyytyväisenä sohvalle ja hymyilee unissaan <3

Oodi metsälle

Aamuisin metsä herättää minun syvimmät tuntoni, kun nautin sen rauhasta yhdessä koirani kanssa. Aamuinen metsä saattaa lempeästi kohti päivän aherrusta ja juurruttaa syvälle olennaisen äärelle. Tänä aamuna tuo rauha puhkesi runoksi.

"Oi metsä, rakkaani. Sinun kosketuksesi tekee minusta vahvan, sinun kauneutesi lempeän, Sinä hoidat minua rauhallasi, joka lepää jokaisella oksallasi, tuikkii lintujen lauluissa ja tuoksuu kosteina kesäaamuina. Sinä olet minun temppelini kesän vehreydessä ja talven tuiskuissa, kauniiden lumiviittojen levätessä kuin kattona pääni yllä. Sinä otat minut aina vastaan juuri sellaisena kuin olen - syyttämättä, väheksymättä, nähden sieluuni saakka. Hiljaisuutesi on syleilevä äidin syli, puhdistava kosketus toisinaan niin vaativan maailman keskellä."

Kiitos metsä. Sinä sykit elämänenergiaa auringonsäteiden valossa ja tuot rauhan kuutamossa.

Virtaavan veden taika

Vesi on aina merkinnyt minulle elämää. Vesi hyväilee kehoa ja sen solina saa mielen vapautumaan. Vesi on myös vapaa, jopa pakkaskelin keskellä sillä on voima virrata suurella jylyllä ja vangita katsojansa äärelleen. Korvia huumaavassa, jalkoja tärisyttävässä konsertissa koko muu maailma katoaa ympäriltä. Sydän alkaa sykkiä veden tahtiin ja joka solu täyttyy uskomattomasta voimasta. Minusta tulee osa luontoa sillä hetkellä. 

Vesi on yhtä aikaa kova ja pehmeä, joillekin myös pelottava voimassaan. Virtaava vesi kuljettaa tarinaa ja sen äärellä oma elämänpolku heijastuu omiin silmiin. Talvella virtaavan veden voima on minulle entistä kiehtovampi. Se kuvastaa raakaa voimaa, jota edes talven syleily ei kahlitse. Muu luonto ympärillä huokaa hiljaa talvilevossaan ja samaan aikaan vesi jatkaa kulkuaan eteenpäin. Villinä. Vapaana. Voimakkaana. Minua tämä voima vahvistaa, vie mukanaan ja vaivuttaa lämpimään hyväilyyn huumaavin sävelin. Vesi on elämä.

Puu tarinankertojana

Puut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Tähän tarinankertojaan tutustuin Tallinnassa iltakävelyllä. Olin ison tien toisella puolella, kun katseeni kiinnittyi tähän upeaan luonnon luomukseen. Pysähdyin ja katselin sitä hetken.

Tien ylittäminen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella vei oman aikansa ja se antoi mahdollisuuden ihailla tätä herkkää ja samalla niin vahvaa ystävää pysähtymisenkin jälkeen hieman kauempaa. Katulampun valossa sen oksat paikka paikoin hohtivat valoa luoden varjojen kanssa puhuttelevan kontrastin. Oksat leikittelivät näin hentojen lehtien ja vahvojen oksien vuoropuhelussa - tarjoten katsojalleen elämyksen siinä hetkessä. Puu vangitsi minut ihailemaan itseään.

Kun pääsin puun juurelle ja katsoin sitä ylöspäin sydämeni täyttyi ilosta. Toivon sinun kokevan tuon saman ilon katsellessasi tarinankertojaa. Uskon, että jokainen kuulee tarinan juuri siten kuin on tarkoitettu. 

Ken keinua heijaa - ajan spiraalin kaikuja

Luonto on minulle paikka, jossa lepään ja eheydyn. Siellä ajatukset selkiytyvät, sielu lepää ja päänsisäiset melskeet rauhoittuvat asettuen uomiinsa. Luonto hoitaa hiljaisuudella. Tuon hiljaisuuden myötä sisin löytää vastauksia, joita arjen keskellä ei kuule. 

Sienten etsiminen yhdessä ystävien kanssa vei minut taas uuteen metsään, uusiin tuoksuihin, uusien kallioiden äärelle, hakkuualueiden yli ja suojärvien reunoille. Ja sieltä kaiken keskeltä löysin luontoäidin rakentamat keijujen keinut. Haltioiduin täysin. 

Ensin havaitsin yhden, joka sai kaiken muun tippumaan mielestäni. Oli vain tämä keinu, vesipisarat seitin helminä ja hiljaisuus. Kauneus täytti minut. Mieleeni nousi muistot omasta lapsuudesta ja siitä kuinka vanhempani keinuttivat minua ja siskoani lakanan sisällä. Oi sitä riemua ja jännityksen tunnetta vatsanpohjassa, mikä purkautui kikatuksena. Siinä hetkessä ei ollut mitään muuta. Sydän täyttyi ilosta ja iholla kupli riemu.

Keijun keinu lumosi minut. Oman lapsuusmuiston myötä ajan spiraali kietoutui tähän hetkeen ja vei ajatukseni vanhempieni luo. Olin yhtäaikaa se pikku-Ritu ja aikuinen nainen, joka huolehtii asioista, kantaa vastuun ja kipuilee välillä ajan hampaissa. Tuossa hetkessä minulla oli mahdollisuus olla se lapsi, joka sai viettää monia hauskoja hetkiä isin kanssa, kietoutua noihin muistoihin. Ja se aikuinen, joka vuorostaan saa nyt viettää hetkiä vanhenevan ja niin hauraalta tuntuvan isin tukena äitini rinnalla vastuun kantaen. Kyyneleet vierivät ja kaipasin tuntemaani isiä.

Ja sitten käännyin ympäri paikaltani ja näin kuinka keinuja kimmelsi metsänpohjalla mihin vain silmänsä käänsi. Olin keskellä keinulaa. Ilo kiepautti kierroksen vatsassa ja levisi euforiana kehoon. Siinä sain olla keskellä metsän ihmettä ja hiljaisuuden sinfonia soi sisälläni, silmissä kimmelsi keinujen vieno värinä. Jokin sisälläni sanoi, se on edelleen sinun oma isi.

Tutustumisen kautta rakkauteen

Pieni koiranpentu on aina uusi haaste, uusi elävä olento, johon tutustua ja luoda hyvä vuorovaikutussuhde. Suhteen luominen vie aina oman aikansa ja tämän vinkeän aussipennun kanssa alkutahdit tuntuivat hyvin haastavilta ja pentu jopa vieraalta. Toki kyseessä on esikoiseni koira, jonka saimme hoitoon luoksemme 4 kuukaudeksi. Tätä ennen olimme yhdessä joulunseudun, jolloin haimme pennun kasvattajalta ja yhteinen elämäntaival alkoi.

Pienenä karvapallerona neiti näytti jo luonteensa. Pieni, ehtiväinen ja erittäin määrätietoinen alfanaaras oli tullut elämäämme. Suloinen ulkokuori kätki sisälleen melkoisen naskalihampaan, joka tykkäsi hajottaa ihan mitä vaan minkä hampaisiinsa sai. Sekaan mahtui niin kenkiä, sängynpäätyjä kuin erilaisia voideputkiloita ja hygieniatarvikkeita. Myös meidän nilkat olivat koetuksella, kun neiti yritti luonteenomaisesti paimentaa laumaansa.

Tähän kuvahetkeen minun ja Eon suhde on lämmin, syvä ja molemminpuolinen. Eowyn on vienyt täysin sydämeni ja aamuhalit sekä iltavilli kuuluvat elämäämme. Yhteiset kävelyretket ja metsävillit saavat minut hymyilemään sielunsyvyyksiin saakka. Yhteinen tutustuminen on tuonut meidät tähän hetkeen, missä tietää mitä tuo pieni hassu eläin tekee seuraavaksi. Kuten tässä kuvassa... yhtäkkiä Eowyn huomasi olevansa järvessä ja pinkaisi peruuttaen sieltä kiireellä pois, juosten pitkin mustikkapuskia häntä torvella. Poskeni kipeytyivät naurusta. Kuinka tätä hassuttelijaa rakastankaan.

Luonnonhelmassa

Sukumme mökki on minulle paikka, jossa voin nauttia luonnonhelmassa, kaukana kaupungin äänistä, hiljaisuudesta, tuoksuista ja uskomattoman rikkaasta äänimaisemasta. Täällä tunnen olevani osa luontoa, sen ikiaikaisuutta ja kauneutta. Kukat tuoksuvat, lintujen lauluun ei sekoitu kaupungin ääniä ja mökin rauhoittava olemus yhdistää minut sukupolviin ennen minua. 

Sielu rauhoittuu. Kauneus ympäröi. Minä olen yhtä luonnon kanssa ajattomassa maisemassa.

Elämäntilanteiden muutos ja omat voimanlähteet

Kevät on ollut monitahoinen ja vienyt mukanaan. Blogi on joutunut väistämään elämäntilanteiden muututtua lähipiirissäni ja itselläni. Mukaan on mahtunut paljon surua, uuden oppimista ja onneksi myös isoja iloisia asioita.

Tämän kuvan otin hengähdystaukoreissullani huhtikuun lopulla kotikonnuillani Kallaveden rakkaissa rantamaisemissa. Siellä sieluni lepää ja aika pysähtyy hetkeksi. Istuessani kallioilla mieli vaeltaa ajassa menneeseen; lapsuuden muistoihin ja nuoruuden vuosiin - aikaan kun maailma tuntui suurelta valloitettavalta seikkailulta. Tämä on tankkauspaikkani, sieluani silittävä muistojen koti.

Tänään tässä hetkessä katson jo kesään ja puutarhatäti minussa on jo vahvasti kyynärpäitä myöten mullassa. Kun saa tankata itseään eri tavoin, on heikkonakin hetkenä vahva näkemään tulevaisuuteen ja uskomaan hyvään. Minulle tankkaus tapahtuu lapsuudenmaisemissa hiljentyen ja puutarhassa möyrien. Mitkä ovat sinun voimanlähteesi?

Lootuksen kukan salaperäinen olemus

Lootuksen kukka on kiehtonut minua vuosia. Sen kauneus on salaperäistä. Minut tämä kukka huumaa ja vie jonnekin kauas olemuksellaan. Sain kuvan lootuskynttelikön mieheltäni 30-vuotislahjana. Olemme olleet yhdessä tänä keväänä 30 vuotta. Pitkä aika, joka on ajanvirrassa keinahdellut vinhaa vauhtiä tähän hetkeen. Lootuksella on minulle entistä syvempi merkitys.

Tämä tuikkulootus muuttaa olemustaan vuorokauden mukaan. Aurinkopaisteessa se on lähes läpikuultava, hento, elämää täynnä kuin nuori heräävä keijutyttö. Illan tullen siihen tulee syvyyttä ja voimaa. Se kasvaa ja seisoo vahvana. Ja silloin, kun tuikku liekillään tuo lämmön ja elävän valon, herää lootus syvimpään olemukseensa. Lootuksen sydän herää tuikkimaan maagista valoa, jota katsellessa kaikki muu häviää ympäriltä. On vain se hetki ajattomassa ajassa. Läsnä yhtä aikaa mennyt, tämä hetki ja tuleva. 

Toivottavasti jokaisella on oma lootuksensa, jonka äärellä voi pysähtyä ja vaeltaa ajassa paikkoihin, joihin juuri sillä hetkellä on tarkoituskin päästä. 

Latojen mystiikka kiehtoo minua

Minua ovat aina puhutelleet vanhat ladot. Niissä on mielestäni aitoa yhteisöllistä suomalaishenkeä ja rehellistä vahvuutta, mikä on suurelta osin kadonnut nyky-yhteiskunnan myötä. Latojen tarinat ovat moninaiset Ne ovat palvelleet sukupolvesta toiseen antaen suojaa ja kaunistaen maisemaa, josta voimme vieläkin nauttia. Edelleen ne hoitavat tehtäviään samalla lujuudella kuin 100 vuotta sitten. 

Ladot tarjoavat myös levähdyspaikan. Ne henkivät hyvää energiaa, joka saa ihmisen pysähtymään, rauhoittumaan ja juurtumaan. Ladon sisällä on oma maailmansa, jollaista ei löydä mistään muualta. Sisään astuessaan astuu aikakuplaan, jossa voi aistia menneen ja olevan. Se on aisteja avaava kokemus, joka vahvistaa mieltä ja rentouttaa kehoa. Ladossa läsnäolo vahvistuu ja oma sisäinen maailma aukeaa.

Minulle tulee ladoista mieleen myös mustavalkoisten suomielokuvien sykähdyttävimmät kohtaukset. Rakkaus ja epätoivo on esitetty heinälatomystiikan avulla vuosikymmenien ajan. Se saa miettimään mitä kaikkea ladoissa onkaan tapahtunut ja mitä ne merkitsevätkään minua vanhemmille sukupolville.

Tekemisen riemu

Esikoiseni on kuvannut oikeastaan koko elämänsä; enimmäkseen eläimiä ja luontoa. Toinen rakas harrastus on ratsastaminen ja sen mukana tullut kaikenlainen hevosiin liittyvä toiminta. Äitinä on ilo nähdä esikoisen kehittyminen ja intohimon palo asioihin. Tämän tiimoilta syntyi yhteinen ajatus vuonna 2016 järjestää valokuvanäyttely esikoiseni kuvista, jotka hän kuvasi Islannissa töissä ollessaan. Tämä kaikki on yhdistänyt meitä paljon ja huomenna on se hetki, jolloin näyttely on totta. 

Molemmat olemme oppineet paljon tällä yhteisellä matkalla kohti näyttelyä. Työtunteja ei olla laskettu, sillä tässä on saanut yhdistää molempien intohimoja ja mikä parasta kasvaa yhdessä monessa asiassa. Organisointitaito on kehittynyt entisestään, uusien yhteistyökumppanien löytäminen ja yhteistyö on tuonut iloa, suunnittelutyö ja lopulta kaiken nivominen yhteen kuvien kehystämisenä koko perheen voimin on ollut hieno matka yhdessä ja yksilöinä. Olemme oppineet toisistamme uusia asioita, löytäneet itsestämme uusia taitoja, puhaltaneet yhteen hiileen ja saaneet myös useita ystäviä mukaan prosessiin. Kiitos tästä kaikille.

Kaikesta tästä on lämmin tunne sydämessä. Kun päättää tehdä jotain ja vie sitä eteenpäin askel askeleelta, tehden yhteistyötä, kunnioittaen kaikkien osaamista ja nauttien yhteistyöstä, on lopputulos paras kiitos. 

Elämä pysäyttää värien ja tapahtumien edessä

Läheiset ihmiset ja ystävyys ovat minulle elämäni kivijalka. Eilinen auringonlasku loi sykähdyttävät puitteet ystävyydelle, muistelemiselle ja läsnäololle. Nuo helmiäispilvet auringonkajossa elähdyttivät kaiken ympärillään. Helmiäispilvien loistokkaat värit saivat sydämeen lämpimän olon. 

Sain jakaa tämän kauneuden esikoiseni kanssa. Molemmat kuvaten jaoimme yhteisen hetken juuri siten, miten kaksi intohimoista kuvaajaa sen tekee. Etsien kauneinta kohtaa, löytäen sen välillä juuri samasta paikasta. Väistellen toistemme näkymää, kuvaten, ihaillen. Ja lopulta yhdessä todeten miten kaunista, miten kaunista.

Tämän kuvan omistan omalle isälleni ja äidilleni, joilla juuri nyt on 55 yhteisen avioliittovuoden jälkeen risteyskohta. Aivoinfarkti pysäytti ja nyt he, kuten me vierellä tukien, menemme eteenpäin päivän kerrallaan. Nauttien jokaisesta edistysaskeleesta ja yheisestä hetkestä. Rakkaus on, rakkaus on.

Talvipäivä vie saareen

Talvi tuo mahdollisuuden mennä saareen ilman venettä. Auringonpaisteisena päivänä pakataan eväät reppuun, otetaan pulkka mukaan ja suunnataan järvenjäälle nauttimaan. On rauhoittavaa seurata pilkkijöiden ajatonta ja hypnoottista harrastusta. Toisinaan he jättävät kaloja jäälle. Silloin koirilla on ilo irti ja nenä ohjaa heidän kulkuaan. Taattu välipala hotkaistaan vauhdilla ettei vaan oma ihminen tule ryöstämään herkkusaalista.

Saareen saapuminen on juhlava hetki. Nuotion sytyttäminen on ikiaikainen rituaali, jota jokainen seuraa hiljaisen lumoutuneena. Tuon jälkeen lapset kirmaavat usein tutkimaan saaren mahdollisuuksia aikuisten rauhoittuessa yhteiseen keskusteluun. Jossain vaiheessa nuotion liekit vievät ajatukset sisäiseen maailmaan; ollaan läsnä yhdessä ja itselle. Sanaton yhteys on voimakas tuossa hetkessä.

Tulenliekki lepattaa leikitellen ja houkuttelee lopulta lapsetkin yhteiseen eväshetkeen ja lämmittelemään. Nuotiolla on ihmeellinen voima vetää ihmiset yhteen. Se lumoaa aina,

Hyppyenergiaa ja marsuvauvahypnoosia

Ihmisen mieli virkistyy mitä erikoisemmista asioista. Meille yksi suuri ilonaihe, joka virkistää mielen ja rentouttaa kehon, on meidän marsuvauvat. Oi sitä ilon ja riemun määrää mitä kaksi pienenpientä olentoa tuovatkaan tullessaan. Heitä katsellessa aika pysähtyy ja sydän kierähtää kiepille sulkeakseen tuon lämpimän värähtelevän tunteen sisäänsä. 

Alkupäivien arkailun ja tutustumisen jälkeen pojat ovat ottaneet kodin haltuunsa. Pitkiä unia vierekkäin köllötellen, kujerrusta ja kimakoita kiljahduksia, antaumuksellista heinänmumellusta ja sitten se villi. Tuo villi saa ilolihakset hytkymään ja poskipäät kohoamaan hymyn hyväillessä koko kehoa. Hyppyenergiaa piisaa kuin popkornipadassa konsanaan. 

Marsuvauvahypnoosi on vahva lääke talviajan hämärän unettaviin tunteihin. Liika-annostusvaaraa ei ole, mielelle. Hymy- ja naurulihasten osalta suosittelen asteittaista annoskoon suurentamista.

Luonnon hyvä energia

Luonto on aina oma itsensä kantaen energiaa, jossa on hyvä olla. Valkea huntu puiden oksilla luo valon ja varjon, jossa auringonsäteet lepäävät. Jossain voin kuulla rapinaa. Ihmisenä seison kaiken keskellä ja olen. Se riittää. 

Veden virtaava voima, lumen ja jään pyrkiessä kahlitsemaan sen pintaa, hypnotisoi.  Kuin tahdonvoimalla vesi pitää pintansa ja raivaa tietään kohti uutta ulappaa. Se ei pysähdy miettimään valta-asetelmia tai todennäköisyyksiä vaan  luottaa voimaansa päästä eteenpäin. Ihmisenä seison sen äärellä ja olen. Se inspiroi.

Puiden oksien graafisuus auringonsäteiden leikitellessä niiden lumihuntuisilla oksilla odottaa oravaa puistelemaan tuota hiljaisuuden äänekästä olemusta. Oravan leikki puidenrunkojen rapisuttajana ja oksiston pörröhäntäisenä heiluttajana saa puut elämään uudella tavalla. Lumen hento olemus löytää uuden muodon tupsahdellessaan oksilta alas oravan tanssin tahtiin. Aurinkokin siinä häkeltyy kysyen mihin nyt suuntaan säteilevän voimani lumen hennoilla sakaroilla. Ihmisenä seison aivan hiljaa ja olen. Se rentouttaa.

Ja lumi metsässä rauhoittaa kokonaisuuden. Sen alla luonto saa levätä, kerätä voimia uuteen kukoistukseen. Ja samalla kukoistaa tuossa kauniissa sinivalkeassa hämyssään. Ihmisenä olen tuon kaiken keskellä pieni osa kaunista kokonaisuutta. Hiljaa. Nauttien. Se riittää.